Kesäaurinko paistoi Memmun kesäkodin pihalla oleville sienten muotoisille pihakalusteille. Aivan ihanat kalusteet minusta: punapohjalliset ja valkopilkulliset!
Juoksimme kiljahdellen pihakalusteiden luota sisään, turkoosilla maalattuun kesäkotiin. Anita Hirvonen puhkui C-kasetilta ”deva kukku kuulette, ei tuu mittään uso se” ja me lauloimme hihitellen mukana.
Memmun hiukset olivat mustat ja suorat. Hänellä oli päällään ihana farkkuhame. Mun oma pikkuserkku! Pikkuserkku, vaikka minähän se pienempi olin. En oikein ymmärtänyt. Outoa puhetta! Mutta niin se kuulemma kuitenkin oli.
Loputtomasti, loputtomasti juoksimme ulos pihalle, megasienten ympäri, läpi läheisen mansikkamaan, ohi korkeiden maitohorsmien. Sitten mökin ovesta sisälle, pois paahteesta viileään sisätilaan, ympäri koko kesäkodin. Juoksimme läpi Memmun huoneen, isosiskon Boney M –huoneen ja puvavalkoisen keittiön kautta vaaleanturkoosiin olohuoneeseen.
Kellahdimme olohuoneen paimentolaiskarvamatolle ja tarkastelimme maailmaa kaleidoskooppien lävitse. Maailma musertui, muotoutui uudelleen ja jälleen vaihtoi muotoaan. Kikatimme ihastuneina. Kaikki oli värikästä, kaikkea saattoi ohjailla vain putkenpätkää kääntämällä. Ihmeellistä!
*****
Aurinko ei lämmittänyt enää sinä päivänä kun Memmun äiti tuli käymään. Olimme palanneet kesän jälkeen takaisin kaupunkiin. Ilmassa oli syksyn tuntua.
Ritva puuskutti istumaan. Hän oli lihonut valtavasti. Hän kumartui ottamaan kassistaan kutimen käteensä ja ilmoitti kutovansa Memmulle, perheensä nuorimmaiselle, lämpimät villasukat kun talvikin oli jo tulossa.
Taas niin outoa puhetta! En ymmärtänyt mitä täti tarkoitti. Memmuhan oli juuri kuollut. Se oli ollut jotain hyvin vaarallista tautia, en muistanut mitä.
Joka tapauksessa jotain sellaista tautia, etten enää koskaan juoksisi rakkaan ystäväni kanssa kesäkodin pihalla sienenmuotoisten kalusteiden ympäri, läpi mansikkamaan, ohi maitohorsmien ja sitten viileään sisätilaan katsomaan yhdessä maailmaa kaleidoskooppien lävitse.
Satu Salmelin 2008