Tähän aikaan vuodesta on niin helppo masentua. Antaa aamupimeyden vallata mielen kokonaan. Syyslotinan viedä ilon mukaan pois. Unohtaa elävänsä ja alkaa suorittaa. Ja siinäkin tapauksessa tehdä vain se aivan pakollinen.
Mieleni on apea, koska välillä elämä antaa omat kipunsa matkaan. En haluaisi millään tehdä mitään. ”Tämmöinen tämä elämä on, kaikenlaisia vaiheita tuppaa vaikkei pyydä”, toteaisi mainio Mielensäpahoittajakin.
Mutta kyllä ei kannata pahoittaa mieltänsä kovin pitkään.
Onnekseni jostakin tuli ihana valo, joka sanoi minulle, että otahan treenikamasi ja alahan suihkia aamujumppaan. Ja minähän menin. Ja hyvä niin, sillä jos mieli mataa, niin silloin tarvitaan lennokasta pomppimista ja hyppimistä pitämään tasapaino elämässä.
Sanotaan että fyysinen rehkiminen antaa energiaa päivään, mutta olen huomannut sen olevan myös pätevä psyyke- ja stressilääke. Ja se toinen mahtava ”lääke” on tietysti rakas Fasun Sininen, mutta sen pitkäaikaisvaikutukset ovat turhankin näkyviä, joten en suosittele sitä jatkuvaan käyttöön.
Sähinää vaatekaapin suunnalla
Piristyttyäni minulle tuli sellainen olo, että haluan todellakin saada aikaan näkyviä tuloksia. Niinpä käännyin vaatekaappini puoleen.
Nyt tietysti luulette, että ajattelin jotenkin erityisesti laittautua. Väärin meni! Sen sijaan aloitin Suururakan, Valtaisan Vyörytyksen ja Raivoisan Raivauksen. Toisin sanoen päätin pitää ikioman rättishow:n.
Tarmokkuutta puhkuen päätin kertaheivauksella jättää menneen taakse. Kuntokuurin seurauksena osa vaatteistani oli armotta muuttunut minulle liian suuriksi. Mutta siellä ne vanhat vermeet vielä roikkuivat hyllyjäni täyttämässä.
Kukapa sitä kaipaa liian suuria housuja vaatetangolleen roikkumaan? Oikeesti??? Ihmettelen omaa kyvyttömyyttäni laittaa turha kama pois.
Ilmeisesti jokin kumma pelko oli kuitenkin saanut minut pidättäytymään luopumisesta. Ehkä pelkäsin, että vanhoilla vaateillani olisi jonain päivänä vielä käyttöä? Jemmaanko vanhoja vaatteitani siksi, etten aivan luota itseeni, omaan haluuni pysyä nykyisessä kuosissa?
Eipä muuta kuin pohdinnasta toimintaan. Nyt uskaltauduin ripeästi huhkien, ja jos sallitte, – suunnattoman iloisena – heivaamaan armotta kaikki liian suuriksi käyneet vaatteet pois vaatehuoneesta. Eikä se ollutkaan mikään pieni urakka! Vuosien jälkeen liian suuriksi käyneitä kamoja tuli kahden jätesäkillisen verran!!!
Okei, myönnetään että joukossa oli kaapinpohjalle jääneitä odotusajan mammavaatteita – vaikka noista ajoista minulla on jo reilusti aikaa – sekä outo kokoelma edellisestä muutosta unohtuneita, lähinnä matonkuteiksi sopivia rääsyjä. Kaikista poisheitettävistä kärräsin kierrätykseen ne paremmin säilyneet.
Oli ihanaa ajatella, että ”uusi minä” voi hankkia vanhan säälikaman tilalle uutta kivaa päälle pantavaa. Toisaalta koin miellyttäviä yllätyksiä raivauksen lomassa: kaapin pohjilta löytyi joitakin kauan sitten sinne säilömiäni vanhoja suosikkivaatteita. Sellaisia haavekledjuja, joihin olin toivonut vielä joskus mahtuvani. Pitihän niitä kokeilla. Ja mikä ihana yllätys: mahdun niihin jälleen!
Tai ainakin melkein kaikkiin…
Ylläpitävää treeniä
Syksyn aikainen treenaukseni on muistuttanut ylläpitävää treeniä. Kuntotaso ja paino ovat pysytelleet samoissa, suuria muutoksia sinne tai tänne, ei ole tapahtunut. Sen sijaan loppukevään tiukkojen treenien jälkeinen rasvaprosentti ja metabolinen ikäni ovat hieman nousseet. Veivaan siis paikoillani. Olen jämähtänyt.
Viime viikot ovat olleet sellaisia, että aivan kaikkia ohjelmaani kuuluvia harjoittelukertoja en ole saanut sinne mahtumaan. Tai jos olisi ollut sellainen sovelias rako, niin ei ole ollut fiilistä lähteä.
Ilmeisesti kohdallani on niin, että kun siihen arjen sekametelisoppaan heitetään mukaan vielä jotain täpäkkää extraa, jotain ei-toivottua, niin kyllä alkaa ihmispolosta tuntua siltä ettei millään riitä kaikkeen.
Toisaalta liikunta säännöllisesti harrastettuna antaa lisää energiaa, joten jaksaminen stressaavissakin tilanteissa kasvaa. Oikeastaan ei ole mitään järkisyytä miksei sisällyttäisi urheilua omaan elämäänsä!!
Huolehdin treenarilleni motivaation ylläpitoa. Hän rauhoittelee, että juuri näin tämän prosessin kuuluukin mennä. Mikäli liikunta on ollut pitkään tauolla tai sitä ei ole koskaan säännöllisesti harrastanutkaan, voi jopa kaksi vuotta hurahtaa kunnes oppii uuden, liikunnallisemman tavan elää.
Kuulostaa tutulta. Muistan heti vanhan totuuden siitä kuinka totutusta poisoppiminen on pitkäaikainen prosessi. Onhan tästä ollut jo puhettakin. Kertaus on kuitenkin opintojen äiti!
Omituista on silti se kuinka hankalaa onkaan päästää irti vanhasta ! Riippumatta siitä onko se ”vanha” vain turhaa täytettä vaatekaapissa tai kyvyttömyyttä ja haluttomuutta huolehtia itsestään ja omasta terveydestään.
Ei oikotietä
Helppoja elämänmuutoksia ei ole olemassakaan. On vain uudistettava oma halunsa muutokseen aika ajoin.
Uudelleen virittyneenä päätän ”aloittaa alusta”: innostua lähtemään salille tai jumppaan (siellä sitten ollessani viihdyn kyllä) ja siten saada liikuntakerrat mahtumaan arkeen.
Päädyin siihen, että tarvitsen jonkinlaista boosteria harjoitteluun. Taidan siis pyytää treenariltani toisenkin tapaamiskerran parille seuraavalle viikolle! Totuushan on, että jos on tapaaminen sovittuna, tulee salillekin helpommin lähdettyä!
Taustalla vaikuttaa toiveeni siitä, että uudestaan löytämäni liikunnallinen tapa elää vakiintuu luonnolliseksi osaksi elämääni.
Niin olennaiseksi ettei muunlaista elämää voisi kuvitellakaan. Ei vaikka lunta tulisi tupaan. Tai syyssade kastelisi koko kämpän.