Mitäs tässä. Uusi vuosi ja uudet mahdollisuudet! En ole antanut mitään uuden vuoden lupauksia. Tai ehkä yhden: pidä huolta itsestäsi. Se tarkoittaa sekä fyysistä että psyykkistä hyvinvointia. Jos jotain olen oppinut niin sen, ettei kukaan muu voi tehdä näitä asioita minun puolestani. Olen itse vastuussa sekä omasta onnellisuudestani että hyvinvoinnistani.
Nyt olen väkisinkin onnellinen. Koko syksyn odotettu etelänmatka on alkamaisillaan. Ihmettelen sitä, että aionko todellakin ottaa mukaan lenkkarini??? Nehän vievät laukusta niin paljon tilaa!!! Otan mittaa itsestäni ja kuulen jo itseni selittelevän treenarilleni loman jälkeen kuinka minulla oli todellakin kaunis tarkoitus lomankin aikana liikkua, mutta….
Pysäytän ajatuksen siihen ja mietin vielä hetken matkalaukun ylle kumartuneena. Tarvitsenko todella nuo(kin) housut mukaan? Jos jätän ne pois, niin lenkkarit mahtuvat mukaan kyllä.
On se kumma kun aina välillä jokin pirullinen sisäinen ääni kerta kaikkiaan yrittää saada minut luopumaan tavoitteistani!! Harmistun itselleni. Ketä minä muka yritän huijata? Jos jätän kymmenen päivän lomalla kaiken liikunnan, en minä siitä muuta kostu kuin levenneen takapuolen ja pahan mielen. Ja kaikki nyt jo tehty työ menisi hukkaan!
Rivakalla vedolla nostan housut pois matkalaukusta ja tungen sinne tutut mustat lenkkarini.
Lomalla, palmun alla
Loman alkuun vedän lonkkaa. Kyllä. Olen mielestäni ansainnut sen!
Annan auringon porottaa, turkoosin veden lillua näköpiirissäni ja palmun oksan antaessa suojaa. Maistelen nautinnolla ihanaisia hedelmämehuja ja tunnen kuinka alan palautua syksyn synkkyydestä ja kaamoskammostani.
Kolmantena päivänä päätän ryhdistäytyä ja menen mukaan hotellin katolla tehtävään lempeään ja miellyttävään aamujumppaan. Katselen merelle ja väännän samalla itseäni johonkin hämmentävään jooga-asentoon. No, en taida olla ihan mestari, mutta ei haittaa.
Muksujen kanssa vedessä pulikonnin jälkeen päiväohjelmani jatkuu allasjumpalla. Aina yhtä raikas ja ripeä ohjaaja jaksaa innostaa vedessä huhkivaa naislaumaa. Toden sanoakseni ei tämäkään jumppa ole sieltä rankimmasta päästä, mutta saa siinä oikein mukavasti raajoille liikettä.
Vetäjänä toimii Nancy -niminen nuori nainen. Hänen touhuansa katsoessani saan ahaa –elämyksen. Yhtäkkiä minulle kirkastuu se millaisen vartalon voisin ehkä kokeilla saavuttaa.
Katson Nancya ja huomaan funtsivani, että mielelläni voisin ulkoisesti olla jotain saman tapaista: sopivasti treenattu, sutjakka ja normaalikokoinen. Terveen ja vahvan oloinen. Hyväryhtinen. Ja hyvät vatsalihakset!
Voi kuinka iloiseksi tulenkaan! Siinäpä minulle mainio esikuva! Eihän tarkoitus todellakaan ole, että päätyisin kuntokuurini jälkeen näyttämään nälkään näännytetyltä. Itse asiassa tikkulaihuus ei minusta ole edes tavoittelemisen arvoista, sillä sen kaltainen superlaihuus ei mielestäni ole kaunista.
On tervettä muistaa, että tässä iässä ja näillä elämänkokemuksilla ei todellakaan tarvitse näyttää siltä kuin olisi Huippumalli haussa –ohjelmasta! (Ihan niin kuin ko. ohjelmaan tällaisia tatinkaatajia mukaan otettaisikaan…)
Muistutan itseäni – jälleen kerran – että EN OLE LAIHDUTTAMASSA, vaan muuttamassa elämäntapojani. Siis tekemässä sitä kuuluisaa MUUTOSTA. Kyseessähän on koko loppuelämän kestävä uusi tapa hoitaa ja huolehtia itseäni.
Johtuen niistä noin miljoonasta lukemastani naistenlehtien laihdutusta käsittelevästä artikkelista, hahmotan painonpudotuksen nimenomaan tarkoittavan painon nopeaa ja radikaalia alaspäin menoa. Tyyliin ”pudota 5 kiloa kahdessa viikossa!”. Sehän tarkoittaa käytännössä parin viikon nälkäkuuria ja rajua treeniä.
Sellaisella rypistyksellä saadaan aikaan nopeita tuloksia, mutta tulokset ovat tuskin pysyviä. Päädytään luultavimmin ”jojoilemaan” eli paino vuorotellen rajusti laskee ja nousee. Eihän sellaista rääkkielämää kukaan jaksa! Pidempiaikaiset tulokset tulevat hitaasti, mutta ne muutokset ovat pysyviä.
Mieli iloa täynnä jatkan lomaani ja menen iltapäivisin hotellin pieneen, mutta silti riittävänkokoiseen ja kohtuullisesti varusteltuun liikuntasaliin hieman hikoamaan, noin tunnin ajaksi, kun muu perhe päivänokostelee.
Olen iloinen siitä, että minulle tuli selkeä visio omasta tavoitteestani!
Kenelle kelpaan, kenelle en?
Konkreettinen visio epäilemättä auttaa saavuttamaan omat tavoitteet. Koska kaipaan muutosta omaan terveydentilaan, kuntotasoon ja myös omaan ulkonäköön, aloin pohtia sitä MILLAISENA MINÄ KELPAAN TOISILLE TAI LÄHEISILLENI? Ja toisaalta MILLAISENA KELPAAN ITSELLENI?
Ilmeisesti en kelpaa ainakaan itselleni, sillä minähän tämän projektin aloitin aivan vapaaehtoisesti. Jokseenkin kaamealta kalskahtava johtopäätös kuuluukin: en kelpaa itselleni! Ainakaan lapseni tai mieheni eivät rakasta minua vähemmän tämän näköisenä tai –kokoisena. Miksi ihmeessä sitten haluan muutosta?
Tiedän toki ne vaarat, jotka liikkumattomuus ja ylipaino tuovat mukanaan terveydelle. Toisaalta aina vain visuaalisemmaksi muuttuva maailma – tämä nykyaika – asettaa ulkonäkövaatimuksia meille kaikille. Enpä taida olla immuuni näille ajan vaatimuksille sen enempää kuin moni muukaan. Mutta lisäksi tässä ajassa perusmimminkin on mahdollista valita asioita. Myös sen miltä hän haluaa näyttää (tietyin rajauksin toki).
On vaatimuksia ja on mahdollisuuksia. Kannattaako kuitenkaan ottaa liikaa paineita ulkonäöstään? Kohtuus kaikessa, kuten vanha ihana mummonikin sanoisi. Minusta oikein mojova ohje elämään ja moneen tilanteeseen.
Elämää saa ja tulee nauttia runsaasti, mutta tuskin haittaa ketään jos samalla katsoo mitä syö ja harrastaa kohtuu säännöllisesti liikuntaa. Parempi fiilis ja reippaampi yleisvointi ovat palkintoina.
Ei mikään huono palkinto olekaan!