Ruoka on kummallinen asia. Sen pitäisi olla niin monenlaista: terveellistä, maukasta, ravitsevaa. Eettisesti tuotettua, esteettisesti nautittavaa. Ja sitä täytyy saada joka päivä. Monta kertaa.
Tämän projektin aikana treenarini on useampaan otteeseen kiitellyt sitä, että teen niin paljon ruokaa itse. Ei se minusta ole niin kummalista. Olen kiinnostunut ruoasta. Ja ihminen kai antaa aikaa sille, mikä tuntuu tärkeältä. Ruoka on minusta todella tärkeää. En ole koskaan oikein osannut syödä vain täyttääkseni massuni. Ruokaa ja ruokailuun täytyy sisältyä muutakin! Olen oppinut sen jo kotoa, jossa äitini jaksoi valmistaa hyvää kotiruokaa.
Enpä muuten ole aikoinani tajunnutkaan kuinka paljon se on häneltä vaatinut! Nyt kun itselläni on omia muksuja osaan arvostaa asiaa ihan toisella tavalla. Olen myös aivan tietoisesti pyrkinyt jatkamaan tätä mainiota ”perinnettä”. Jos ihan tarkkoja ollaan, olen alkanut valmistaa itse ruokaa varsinaisesti vasta lasten myötä.
Ennen mammailua söin mielelläni jossain muualla kuin kotona. Lasten kanssa on mielestäni jopa helpompaa tehdä itse ruokaa kuin raahautua aina jonnekin muualle syömään. Samalla tuli opiskeltua uusia taitoja ja oikeastaan olen tuntenut hienoista ylpeyttäkin siitä, että olen saanut ihan itse hommattua pöperöä pöytään.
Ruoanlaittajana en ole mikään hifistelijä. Harvoin jaksan uusia reseptejä lukea, ennemmin keksin jotain itse. Sanotaanko vaikka niin, että ruoanlaittajana taidan olla enemmän suurtalouskokki kuin michelinravintolan kylmäkkö. Vaikka melkoisen suurpiirteinen ruoanlaittaja olenkin, niin jossain ne rajat kulkevat minullakin kokkaushommissa.
Eräs hämmentävä ruoanlaittokokemukseni on Brysselistä vuosien takaa. Olen oikeastaan aina halunnut olla torillakävijä, sellainen tuoreen ruoan perässä juoksija. Mielikuvissani kiertelen toreja, ihastuttava kori käsipuolessani ja tietysti aurinko paistaa aina. Olen ihaillut sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti ehtivät ja jaksavat tehdä jotain yhtä vaativaa jokapäiväisen ruokansa eteen!
Kaiken kuvittelun jälkeen uskaltauduin ruokaostoksille hyvästä ruoastaan kuulun maan torille. Tiedättehän: belgialaisessa keittiössä yhdistyvät mainiolla tavalla ranskalainen ja saksalainen keittiö – taitavuus Ranskasta ja annoskoko Saksasta.
Mukaani nappasin ostosreissulta ihastuttavan luomusalaatin. Salaatinpään koko oli huima ja se vaikutti ihanan napakalta. Mukaani tarttui muutakin tuoretavaraa ja kiikutin ne innoissani asuntooni. Silmissäni kiilui ihana lounas.
Kävin saaliini kimppuun innolla. Aloitin salaatinpään käsittelyllä. Ja siinä samassa minulle selvisi, että luomu voi olla todella luomua ! Salaatin sisältä tippui työtasolle valtavankokoinen mato!! Siis ei mikään pikku inisijä, vaan käsittämättömän kokoinen vaaleanvihreä liero. Hyi olkoon!!!
Syöksyin pois surkean kokoisesta keittonurkkauksesta ja jatkoin älytöntä kiljumista huoneen puolella. Ilmeisesti mato ei ollut moksiskaan kovista äänistä tai sitten sillä ei ole kuuloaistia. En tiedä enkä ole viitsinyt tarkistaa asiaa. Varmaan asia lukee siinä lukion biologian oppikirjassa, jota tuskin koskaan avasin. (Koskematon bilsan kirjani = my virgin biologybook. Terkkuja vaan opelle.) Muistan hämärästi lukion biologiasta ja madoista ainoastaan legendaarisen sanaparin – madon tikapuuhermoston. Maanmatosella ei ole aivoja, vaan ainoastaan hermosto. Voi reppanaa.
Kun sain kerättyä sen verran rohkeutta, että uskalsin kurkata keittiöön, suureksi harmikseni huomasin, että siellä se hemmetin vonkale elosteli edelleen työtasolla. Enpä muista miten juttu päättyi, mutta vähiin ne torireissut ovat allekirjoittaneelta jääneet.
Sittemmin olen tyytynyt lähikaupan tuorehyllyn tarjontaan, joka on ilokseni yllättävän hyvä. Tyytyväisenä olen pannut merkille, että ylimääräistä proteiinia ei ole piilotettu salaatin sekaan.
Vahinko, että minun kaltaiselleni torineitsyeelle kävi niin kuin kävi. Harmi, sillä usein suomalainen pääsee oikeuksiinsa ulkomailla. Tavallaan sitä virittyy positiivisesti, kun kollektiivinen arktinen ahdistus lakkaa ympäröimästä. Elämän pienet vastoinkäymiset eivät aiheuta niin suunnatonta ahdistusta. Mutta ruoanlaiton kyseessä ollessa asia ei liene näin yksinkertaista. Ulkomailla oleskelu voi auttaa ottamaan rennommin tietyt asiat. Mutta ne ruokaan liittyvät! Miksi siihen liittyviin seikkoihin ei voi suhtautua yhtä leppoisasti?
Olen päätynyt siihen, että kaikki ruokaan liittyvä on jotenkin erityisen merkityksellistä. Ruoalle – sen tuottamiseen, laittamiseen ja nauttimiseen jne. – annetaan valtavasti merkityksiä. Ja sitä enemmän merkityksiä, mitä enemmän yltäkylläisyys ympäröi. Jos ruokaa on vähän tai siitä on pulaa, se on ennen kaikkea polttoainetta. Yltäkylläisyydessä ruoan merkitys muuttuu.
Ruoka ja kaikki siihen liittyvä kertoo niin paljon meistä itsestämme. Kerro minulle mitä syöt, niin minä kerron millainen sinä olet! Tai ainakin haluaisit olla.
Sijoitus
Tämän maaliskuun olen ollut motivoitunut liikkuja. Onhan ne juhlat ja halu näyttää kivalta siellä! Itseni motivointiin olen käyttänyt myös luottokorttia: ostin uuden mekon! Kalliimman kuin olin aluksi ajatellut. Huh huh, hirvittää! Luottokortti ei pelkästään vikissyt kun sitä vingautin, se taisi oikeastaan parkaista.
Lohduttelin itseäni sillä, että olimme saaneet kutsun toisiinkin juhliin ja voisin käyttää tätä uutta parasta ystävääni sielläkin. Ja että loppujen lopuksi – kun oikein ajattelee (naisenlogiikalla) – tämä oli sijoitus omaan hyvinvointiini, sillä se innostaa minua pysymään kuosissa.
Puolikiloa viikossa
Oli jälleen punnituksen ja mittauksien vuoro. Olin toivonut painoni lähtevän kunnolla laskuun, mutta ei. Tasaista tahtia etenin: puolikiloa pois per viikko. Totean treenarilleni, että on tämä niiiin hidasta hommaa että tahtoo välillä hermot mennä. Liikun säännöllisesti ja ripeästi sekä katson mitä syön. Näen siis hirvittävästi vaivaa ja silti painossa ei tapahdu mitään räjähtävää muutosta!
Ihana treenarini rohkaisi minua sanomalla, että painonpudotukseni on kuin oppikirjaesimerkki. Oikein sopiva vauhti. Hän on nähnyt omassa työssään – aivan käytännössä – kuinka pitkäkestoinen ja maltillinen painonpudotus on loppupeleissä se tehokkaampi keino kuin nopea ja raju. Haluan uskoa häntä.
Toisaalta: onhan toki muutosta tapahtunutkin! Senteissä on tapahtunut selkeää tiukentumista. Itse asiassa olen loppukuusta pakotettu ostamaan itselleni uudet housut. Ja tähän kokoon olen mahtunut viimeksi vuosia sitten!!!
Tämän mittauskerran suurin uutinen oli kuitenkin se, että puolivuotta sitten metabolinen ikäni oli kymmenen vuotta enemmän kuin todellinen ikäni. Nyt olin karistanut nuo kymmenen ylimääräistä vuotta. Aineenvaihduntani alkaa olla kohdillaan. Mutta pyrimme kuulemma karistamaan siitä vielä ainakin viisi vuotta. Siinäpä hyvä tavoite.