Taidanpa olla yhtä virkku kuin tämä marraskuinen aamuaurinko! Aina pimeää ja yleinen ilmapiiri on hyinen. Jotenkin inspiraatio koko kuntoprojektiani kohtaan on hukassa. En jaksaisi MILLÄÄN.
Tuntuu siltä että haluaisin vain heittää hanskat tiskiin ja unohtaa koko homman. Mitä hemmetin väliä???? Ketä kiinnostaa paljonko minä painan tai miltä minä näytän? Eikö maailmassa ole aika paljon muutakin ihmeteltävää? Haloo! Tässä kohtaa unohdin sopivasti kaikki terveyteen liittyvät syyt ylläpitää kuntokuuria…
Tahdon vain vetää peiton korville ja sukeltaa suklaapilveen. Kuvittelen olevani aurinkorannikolla jossain hyvin, hyvin kaukana…. meren aallot vain hyväilevät korviani, aurinko lämmittää ihoani paistaen sen viipyilevästi ihanan ruskettuneeksi, kädessäni jokin ihana eksoottinen ja virkistävä juoma…. Voiiiihh! Ehkä pitää lopettaa unelmointi tähän!!!
Ja samassa mieleeni hiipii (kauhu)kuva minusta itsestäni siellä ihanalla biitsillä. Lyllerö, joka liikkuu liian pienissä bikineissään ja jolla jotain epämääräistä tursuaa sieltä ja täältä. Tursuavaa vaikutelmaa peittääkseni vedän vatsaani sisään kiihkeästi. Mitä ilmeisemmin saan tuskallisen krampin pelkästä vatsanvetämisestä sisäänpäin!
Mitähän sitä ajateltaisiin paikallisessa sairaalassa – jonne epäilemättä joutuisin tuskissani ja vatsa solmussa kaikesta sisäänvedosta johtuen – yrittäessäni sopertaa etten oikein jaksanutkaan laihduttaa ja silti yritin näyttää hoikalta???
Voi vitsi, paluu todellisuuteen oli – kaiken kaikkiaan – todella epämieluisa.
Pako arjesta
Kaiken ahdistamana päätän tehdä sen minkä voin. Nyt heti ja pikaisesti! Ensinnäkin päätän unohtaa suklaan olemassa olon (jälleen kerran suom. huom.).
Toiseksi ymmärrän, että kaukokaipuuni on saatava lääkettä. Suunta ei voisi olla selkeämpi: lähden päiväksi kylpylään ystäväni kanssa ja keskityn itseni hemmotteluun superpikaisella ”etelänreissulla”.
Seesteisessä ja harmoniaa tihkuvassa ympäristössä alan jälleen ajatella positiivisesti. Tai jos en ihan positiivisesti, niin ainakin yritän valaa itseeni uskoa. ”Kyllä sinä jaksat!” ”Älä anna periksi!” ”Yritä edes!”. Uskomatonta että niinkin pieni tauko arjesta voi tehdä pieniä ihmeitä! Tunnen virkistyneeni ja haluan jatkaa edelleen kuntokuuriani.
Palaan jumppaan ja kuntosalille.
Ensimmäinen punnitus – takana kuusi viikkoa kuuria
Marraskuun lopussa on vuorossa ensimmäinen punnitus ja mittaus. Takanani on kuusi viikkoa uutta ruokavaliota ja omalle kohdalle aivan uutta salitreeniä.
Mitenkään helpolla en ole päässyt: On täytynyt ajatella paljokin syömistä, kaupassakäyntiä, ruoka-aikoja. Mutta en ole nähnyt nälkää, en sinänsä ole ajatellut ruokaa, vaan mitä ruokaa on kaapissa ja kuinka sen valmistan. Olen pitänyt ruokapäiväkirjaa.
Lisäksi olen joutunut aikatauluttamaan omaa elämääni aiempaa enemmän, jotta olen saanut järjestettyä aikaa käydä jumpassa ja salilla. Treenaamiseen menee monta tuntia viikossa.
Tavoitteenani on ollut raahautua mestoille 4 – 5 kertaa viikossa. Kaksi kertaa salitreeni ja kolme kertaa jumppaan. Tai mahdollisesti toisin päin. Ihan aina suunnitelma ei ole pitänyt, mutta suunta on ollut jotenkin tuohon tapaan.
Kuntosalitreeni on yllättänyt minut positiivisesti. En ole aiemmin harrastanut kuntosalilla käyntiä (muutamaa muinaista yksittäistapausta lukuun ottamatta). Keltanokkana olen todellakin tarvinnut osaavaa opettajaa! Näin alkuun olemme enimmäkseen hinkanneet samoja kuvioita, mutta toisaalta perusjuttujen lisäksi treenarini on joka kerta keksinyt jotain uutta kokeiltavaa, jotain innostavaa.
Punnituksessa selviää, että painoni on pudonnut 4 kiloa! Osa on varmaan elimistöön kertynyttä nestettä, joka on nyt lähtenyt liikkeelle, mutta myös rasvaa. Iloitsen pudotuksesta, mutta vielä hurjan hurjan hurjan paljon iloisemmaksi minut tekee mittaus.
Treenarini nappaa mittanauhan esiin ja totuus kuuluu: vyötäröltä 10 cm pois, lantiolta 8 cm pois, käsivarsista 3 cm pois. Kaikki tehty työ ja nähty vaiva on tämän fiiliksen arvoista! Ihmeellistä! Tämä juttuhan toimii!!!
Tanssin liikuntakeskukselta kotiin. Lähes leijailen.
Tonnikeiju.