kevät 2010
totuudentorvi
Kevät on ihmeellistä aikaa. Maasta nousee tököä siihen tahtiin ettei ihan ehdi kaikkea edes huomata.
Ihme tapahtuu myös meidän pihassa: minä nousen pyörän selkään. En voi uskoa. Osaanko todella ajaa tätä??!! Luulin muutamassa vuodessa jo hukanneeni pyörällä polkemisen taidon.
Itse asiassa luulin hukanneeni koko fillarin. Se olikin vain uppoutunut jonnekin varaston uumeniin tuplarattaiden, yksikkörattaiden, sateenvarjorattaiden, muuttolaatikoiden, remonttikamojen ja muun roinan sekaan.
Olen iloinen kuin se pihapuussa visertävä tipunen. Nyt tämä mamma voikin hurauttaa vaikka jumppaan aina kuin huvittaa!
Jesh. Päätös on tehty: jumppaan siis matka käypi! Vaan ei sekään niin helppoa ole. Mielikuvissani ahdistaa ajatus tällaisesta keski-ikäistyvästä lilleri lallerista notkeiden, pajunvitsaa muistuttavien kaksikymppisten ympärillä.
On SUUREN NOLOUDEN AIKA. Herään yöllä siihen, että olen unissani ollut jumpassa ja jalkani eivät edes suostu nousemaan. Ei, vaikka kuinka yritän. Unettomana hetkenä ajatukseni kiertävät itseinhon ja välttämättömyyden kehää. Kuinka ikinä uskallan edes yrittää muutosta? Entä jos se ei olekaan minua varten? Jos aika on mennyt jo ohitseni? Jään kauhun jäykistämänä pohtimaan kauhukuvaa minusta: todellisuuttani ja elävää elämääni tulee olemaan se, etten saa lopulta edes jalkaani nousemaan, ellen tee asialle jotain.
Kunhan järkytykseltäni tokenin, hakeuduin lähimmän liikuntakeskuksen asiakkaaksi. Keskuksen läheisyys tuntui rohkaisevalta. Tulisi ihan oikeasti mentyä sinne! Lisäksi siellä oli juuri sopivasti menossa tarjouskampanja uusille asiakkaille ja minähän nappasin syöttiin kuin viimeiseen matoon affen järvessä. Hanakasti. Tiukasti.
Hammasta purren päätin, että se on jämpti niin että tästä suosta, eli rapakunnosta, nousen! Otan alun kuitenkin rauhallisesti, enkä yritellä peitellä omaa kunnon tasoani. Eli aloitan nöyrästi sieltä pohjalta.
Jonkin sortin humppa-jumppa alkaa kuulua pari kertaa viikossa ohjelmaani. Aluksi olen hämilläni siitä, että jumpassa olen minä, pari mummoa ja yksi eksyneen oloinen vaari. Enpä olisi tätäkään uskonut kokevani! Minä, joka joskus sentään olen ollut mainiossa kunnossa!! Jessus. Niin ne ajat muuttuvat. Mutta en aio masentua.
Nostan tassua kun ohjaaja käskee. Venytän kun niin sanotaan. Teen vatsaliikkeet kiltisti (vaikka mieluummin olisin kotona katsomassa Täykkäreitä). Ja kas kummaa!! Tunnen piristyväni ja viikkojen kuluessa muistankin pitäväni jumpasta. Oikeastaan tämä onkin ihan kivaa.
En ole moksiskaan siitä, että mummot rautaisine vatsalihaksineen päihittävät minut mennen tullen. Alankin ajatella kuinka rohkeita he ovatkaan. Tämä aika, joka palvoo nuoruutta ja rypyttömyyttä ja siitä huolimatta ne on mummot, jotka rulettaa jumpassa. Eikun hattua kaksin käsin ylös, siskot!! Yritetäänpä muistaa tämä viisaus sitten eläkeläisinä itse kukin: aina voi jumpata, se ei katso ikää eikä sukupuolta.
Ihan mahtava meininki. Humppa-jumpan jälkeen rentoudun mummojen kanssa saunassa. Kiva kun kaikilla on riippurinnat. Siinä sitä on hyvä jakaa kokemuksia. Rennossa ilmapiirissä ja silleen kun on yhdistäviä kokemuksia. Esimerkiksi sikahullu ohjaaja vauhkoine ohjeineen. Ja ihan silti selvittiin siitäkin tunnista. Kaikenlainen elämänkokemus antaa katsos perspektiiviä jumppakokemuksiinkin, opin minä.
****
Kevään edetessä otin pyöräilyn mukaan arkikuviooni. Esimerkiksi kirjastoon voi todellakin vaikka pyöräillä, sinne pääsee siis muullakin menopelillä kuin bussilla! Vau. Olen uuteen keksintööni supertyytyväinen. Pikkuhiljaa huomaan jaksavani enemmän, kiitos humppa-jumpan, ohjattujen kuntopyöräily-tuntien ja arjen fillaroinnin. En enää olekaan se tumpeloin jumppatunnilla ja jaksan enemmän pyöräilyä kuin moni muu. Olen tyytyväinen itseeni pitkästä aikaa.
Olen saavuttanut tavoitteeni: nousu rapakuntoisesta huonokuntoiseksi. Kylläpäs onkin aihetta röyhistelyyn. Hienoa minä! Mieheni sanoo, että hyvin tehty. Skoolaamme tuoremehulla.
****
Kevään aikana sain kokea suuren ilon: löysin vanhan rakkauteni uudestaan. Se alkoi siitä, että siitä puhuttiin ostosTV:ssä. Siis käsi sydämellä: enhän minä koskaan katso ostosTV:tä, mutta kuinka kummassa nyt sitten satuinkaan ruudun ääreen uutta amerikan ihmettä taivastelemaan.
Olin aivan että juupa juu ja höpö höpö. Pian alkoi kuitenkin supina asian ympärillä sen verran kohota, että kun jumppasalille ilmaantui ekat zumbatunnit, minä halusin mukaan kokeilemaan. Ja vitsit, sekös oli kivaa! Olipas siinä vuosien saatossa päässyt minulta ihan unohtumaan, että itse asiassa pidän erittäin paljon musiikin ja liikkeen yhdistämisestä.
No ei se mennyt ihan noin kivuttomasti. Mieleeni kyllä pälkähti, että zumbatunnilla tuskin enää näkyy tutuksi ja turvalliseksi tullutta mummokööriä. Jouduin jälleen käymään läpi itseruoskintajakson: kuinka uskaltaa mukaan kun on ”keski-ikäistyvä”, ”pullea” mutta ”hölmön iloinen” uudesta harrastuksestaan? Voi luoja. Kuka voi olla näin totaalisen uncool ??? Missä kaikki gasellimainen laihuus, sopivan kyllästynyt katse ja iva jonka voi nähdä katseessa kun toinen ei olekaan ihan yhtä hyvännäköinen kuin sinä?
Kaiken itsensä alttiiksipanemisen ja nolouden huipentuman uhallakin päätin mennä tunnille. Jos tätä projektia halusin jatkaa, oli vain mentävä eteenpäin. Huolimatta siitä miltä tuntui. Huolimatta noloudesta, huolimatta huonommuuden tunteesta, huolimatta nöyryydestä tosiasioiden edessä.
Ja tämä mammahan antoi mennä. Vanha tanssiharrastus tuli pintaan ja annoin itselleni vapauden liikkua täysillä mukana. Ihan silkasta liikkumisen riemusta! Onnekseni tunnilla käytetyt koreografiat eivät olleet kovinkaan mutkikkaita, vaan sopivasti haastavia. Pientä aivotyötä rutiiniluonteisten kotitöiden oheen. Se vain piristää.
Mukana oleva joukko oli kirjavaa, niin taidoiltaan kuin tanssikyvyiltään. Ei siellä yksi mamma erottunut joukosta. Siellä olivat kaikki! Annoin palaa täysillä ja punan kohota kasvoille.
* * *
Erääseen asiaan olen kiinnittänyt huomiota. Olen zumbassa ainoa, joka on oikeasti hikoillut. Ihmettelen suuresti miten muiden aineenvaihdunta on niinkin seesteinen, kun jumppatunnin päätteeksi vaikutan itse lähinnä Niagaran putouksen alle jääneeltä ylikypsältä tomaatilta.
Tavallaan näytän naurettavalta. Lohduttaudun sillä, että näyttäisin naurettavalta joka tapauksessa – vaikka en hikoilisi yhtään – ikivanhoissa verrareissani ja 90-luvulta peräisin olevissa lenkkareissani.
Miksi ihmeessä sitten otan jokaisesta jumppatunnista kaiken irti? Pienten lasten äitinä olen ymmärtänyt sen, että omaa aikaa on aina vain rajallisesti tarjolla. Ja silloin kun sitä on, siitä on otettava kaikki irti. En voinut siis mennä jumppaan tsekkaileen salin peilistä, että onpa upee leidi ja siis parempi etten tänään tee kovin tiukkaa, jottei kampaus mene piloille.
Sen sijaan tässä elämänvaiheessa on käytännöllisempää kelata, että kevyet mullat mun frisyyrille ja antaa palaa beibi. On turha haaveilla, että kykenisi (tai edes viitsisi) joka päivä raahautua liikuntakeskukseen. Mutta sitten kun siellä on, tekee silloin täysillä. Ihan sama mitä muut kelaavat. Enhän ylipäätään ole jumpassa hyppimässä muiden vuoksi, vaan ihan itseni vuoksi.
***
Kevään lopulla iloitsin siitä, että liikunta on saapunut takaisin osaksi elämääni, johon aiemmin oli kuulunut lähinnä epäaktiivista sohvaperunointia.
Olin pikkuhiljaa tehnyt pieniä, mutta omasta mielestäni merkittäviä muutoksia ruokavaliooni. Esimerkiksi olin päättänyt unohtaa suklaan olemassa olon. Sekä elokuvailtaan ”luonnollisesti” kuuluvan karkin mässytyksen. Lisäksi pyrin – ainakin aina silloin kuin muistin – syödä aiempaa hieman vähemmän. Hyvästi rekkamiesannokset!
Kaikesta muutoksesta huolimatta olin myös hieman harmistunut. Painoni ei tippunut ollenkaan. Yritin selittää asiaa ensiksi sillä, että tottahan ymmärsin kuntoprojektini olevan pitkänlinjan juttu, olihan näiden läskien keräämiseenkin käytetty vuosia. Toisaalta olin vilpittömästi uskonut, että jos lisään liikuntaa ja vähennän syömistä (erityisesti suklaan ja muiden namien osalta), painoni väistämättä lähtisi putoamaan.
Yritin selittää surkeaa tilannetta myös sillä, että puntarini oli aataminaikainen ja melko kälyisessä kunnossa. Ja myös pölyisessä. Jotenkin ko. vehje oli ollut varsinainen pölymagneetti. Ainakin pari kiloa tuli pelkästä pölykerroksesta kojeen päällä, yritin uskotella itseäni.
Tai sitten tekniikka petti. Puntarini toimii nimittäin mainiosti jos sitä osaa kolauttaa sopivassa kulmassa vasempaan laitaan ennen sille astumista. Sitten se toimii loistavasti. Tai sitten ei. Mutta uuteen vaakaan en katsonut olevan käteisvaroja. Budjetti pärähtäisi heti punaiselle.
Tai jokin syy, hitto vie, sille kai oli oltava että mokoma rakkine vielä seisoi meidän kylppärissä!!!? Toisin sanojen kaivettuna kaapin pohjalle, tarkempia koordinaatteja muistellessani. Joka tapauksessa oli hivenen hankalaa saada tietää oikeaa painoaan.
Päätin että antaapa ajan kulua ja mennään tämä kesä tässä. Ehkä se sitten.