Loppukesä saapui yhtä ihanana kuin aina. Sen leppeissä tuulissa ajatukseni olivat kirkastuneet, aurinko päässyt vaalentamaan kiharanikin ja tunsin imeneeni itseeni suuret varannot kesäenergiaa.
Innostuksen puuskassa tuli mieleeni, että olisipa ollut kiva jos kaikki kesällä syömäni tomaatit ja kurkut olisivat immaterialisoineet osan minusta.
Tein radikaalin liikkeen ja painuin hankimaan uuden vaa’an kotiin. Kepeästi kuin kesäkeiju hypähdin uutuuttaan kiiltävälle puntarilleni.
Puntari ikään kuin vinkaisi. Hätkähdin, mutta edelleen innoissani katsahdin lukemaa. Ei voi olla totta, manasin. Painoni olla jökötti paikoillaan!!! Mitään – siis ei mitään – ollut uuden totuudentorveni mukaan tapahtunut koko kesänä. Minusta koko juttu alkoi olla jo huonoa pilaa…
Nuppini raksutti ja vähitellen tajusin, että tarvitsen apua. Oli käynyt ilmeiseksi etten todellakaan ollut mikään terveyden ja hyvinvoinnin asiantuntija. Ymmärsin, etteivät minun omat kykyni ja osaamiseni riitä, jotta oikeasti saataisiin muutosta aikaan.
Oli tullut apujoukkojen vuoro astua remmiin.