Liikuntakeskuksessa oli menossa kampanja personal trainerin (tästä lähin treenari) palveluista. Googlailin tietoja ja pistin sopivimmalle arvelemalleni treenarille viestiä tilanteestani.
Raskaudet, synnytykset, imetykset, yövalvomiset, elämän yleiset arvaamattomuudet ja arjen hulina. Siinäpä se, lyhykäisyydessään, minun taustakertomukseni.
Halusin vaikuttaa motivoituneelta kuntoutujalta, joten lisäsin, että elämääni on jo useamman kuukauden ajan kuulunut kohtuullisen säännönmukainen liikunta, kohtuullisen säännönmukainen ateriarytmi ja pääsääntöisesti terveellisen ruoan syöminen. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan olleet saaneet aikaiseksi toivottua tulosta! Vaikka aikaakin oli kulunut jo monta kuukautta!
Pian saapuu pirteä vastaus, että tavataan ja katsotaan mitä voisimme asialle tehdä yhdessä.
Olen iloinen ja hämmentynyt. Näinkö helposti tämä kaikki alkaakin? Turhaa huolehtimista, treenari hoitaakin homman päätökseen! Mielialani on luottavainen, teinhän jo kevään aikana muutoksia oikeaan suuntaan, tiedän sen. Eli tästä tämä homma hoitunee nopsaan ja näppärästi. No prob!
Epäily
Teen liikuntakeskuksessani PT-sopimuksen ja tuhat lappusta köyhempänä alankin epäillä koko asiaa. Päässäni surraavat ainakin tuhat kysymystä. Euron per kysymys siis!
Onko tässä ”sijoituksessa” mitään järkeä – rahallisesti? Voisinhan ostaa ko. rahalla paljon muutakin. Hallelujaa, silla rahallahan pääsisi vaikka pienelle ulkomaanreissulle! Onko tämä todellakin sitä, minkä ajattelen tekevän minulle hyvää?
Yhtäkkiä mieleeni hiipii hämmentyneitä ajatuksia: kuinka ulkonäkökeskeinen ihminen olenkaan? Kuinka paljon ulkokuori minulle merkitsee? Eikö ihmisen sisin ole se tärkein, muistuttaa jokin minua. Ehdottomasti, mutta terve sielu terveessä ruumiissa, sanoo toinen ääni sisälläni.
Kiistelen itseni kanssa ja yritän vakuuttaa itseni siitä, että muut asiat kuin ulkonäkö merkitsevät minulle joka tapauksessa yhtä paljon. Itse asiassa: muut asiat merkitsevät minulle enemmän!
Poden hieman huonoa omaatuntoa ja kyselen itseltäni, että onko turhamaisuus ylipäätään sallittua? Aloitanko kuntoprojektin todellakin vain itseäni varten ja todellakin vain terveyssyihin vedoten? Haluan ankarasti olla itselleni rehellinen.
Loppujen lopuksi pohdintani päätyy ”tavoitekuvaani”. Kuinka paljon olen valmis työstämään itseäni tämän ajan ihanteen mukaiseksi – ei ainoastaan hoikka kelpaa, vaan täytyisi olla myös lihaksikas, ollakseen kaunis?
Hoikka ja lihaksikas. Se kuulostaa paljolta työltä!!! Onko minulla edes mahdollista ajankäytöllisesti toteuttaa tällaista haavekuvaa? Onko ihannekuvan saavuttamien minulle ylipäätään edes mahdollista, enhän ole koskaan ollut luonnostani tikkulaiha? (No okei joo muksuna kyllä, mutta sitä ei nyt lasketa.)
Paljonko olen tavoitteeni eteen valmis tekemään työtä eli uhrauksia ja sitoutumaan eli muuttamaa ajankäyttöäni?
Jään pohtimaan lopuksi: Mikä on edes tavoitteeni? Mitä minä tavoittelen kuntokuurillani???? Ymmärrän että minun tulee selvittää nämä asiat ennen ensimmäistäkään treenaritapaamista. Ennen kaikkea itselleni. Ellei tavoite ole kirkas, sitä on turha edes yrittää saavuttaa, takoo mielessäni.
Uskon että kirkas tavoite mielessä on helpompi onnistua sellaisissakin vaikeissa tilanteissa, joita uskon kohtaavani seuraavien kuukausien aikana. Jollakin tavalla luottamukseni herää myös omiin kykyihini hoitaa homma kotiin. Minähän saan henkilökohtaista ja ammatillista apua ja tukea!
Puhkun uudenlaista intoa ja olen valmiina toimimaan asian eteen. Nyt alkaa elämätapojen muutos!!!
Eka tapaaminen treenarin kanssa
On ensimmäinen tapaamiseni treenarini kanssa. Kuuntelen järkyttyneenä hänen säälimätöntä kritiikkiä ruokavalintojani kohtaan. Olisin halunnut kiihkeästi väittää vastaan.
Mitä hemmettiä! Ruisleipähän on terveellistä! Miten niin sitä ei voisi syödä yhtään! Jaaha, ei turhia hiilihydraatteja. No enpä ole kuullutkaan. Samoin suosiossani olleet riisipiirakat saivat tylyn vastaanoton. Turhia hiilareita!
Myöntelen että annoskoko taitaa olla liian suuri. Ymmärrän toki, etten ole kaksimetrinen raavas rekkamies, vaan 163 -senttinen kirjoittaja ja lukutoukka. Juu, voin toki pienentää annosta, olin itsekin sitä ajatellut.
Jaa että puuroa aamiaiseksi. Voi vitsit. No okei, yritetään. Mutta että puuroon rasvatonta raejuustoa. Ei kiitos. Jokin raja sentään!
Ja mikä vika aamullisessa pullassani on? Ei pulla ole tehnyt mitään ikävää. Sehän on vain sellainen pieni ja sievä ja sitä on tosi ihanaa mutustaa kahvikupillisen kanssa. Päivä lähtee suloisesti käyntiin, kun saa namia suuhunsa.
Seuraavaksi ruoditaan iltapala. Myönnän, että iltapalan kanssa on vähän niin ja näin. Mutta kun iltaisin olen niin väsynyt ja toisaalta helpottunut, kun saa muksut nukkumaan, että on aivan PAKKO napata suuhunsa …öööh… siis lähes kaikki mitä kaapista löytyy.
Tai ainakin iltahetki menee helposti herkullista kauraleipää herkkujuustolla mutustaen ja viinirypäleitä napsien.
Myönnetään, myönnetään. Ei kuulosta aivan ”Näin syöt terveellisesti ja hyvin” -oppikirjan sivulta repäistyltä tavalta…
Mutta onko todellakin niin, ettei mitään ihanaa ja syntistä sallita, ruikutan.
Arvatkaa vastaus.