Tähän aikaan vuodesta, niin kuin uskoisin jokaisessa lapsiperheessä, on sellaista ylimääräistä hulinaa. Vaikkei edes olisi sitä mieltä, että jouluna pitää olla kaikkea ja paljon, niin kyllä kai sitä jotain sentään täytyy yrittää.
Oikeastaan minusta monet joulun valmistautumisen rituaalit ovat ihan mukavia. On mukavaa muistaa omia ja kummilapsia, ystäviä, sukulaisia ja naapureita. Jos ei muuten, niin edes joulukortilla. (Minusta sähköisistä joulukorteista ei ole yhtään mihinkään, tämä tässä todettakoon.)
On pipareiden leivontaa muksujen kanssa, jonkin sortin askartelua, siivousta (ainakin vähän!) ja tunnelmavalojen esiin kaivamista. Ja sitten ovat ne sukulaisvierailut.
Vietimme lasten kanssa itsenäisyyspäivän viikonlopun mummolassa. Ja kystä oli kyllä. Herkkua oli siinä monenlaista. Kuiske vain kuului, että ei ehkä kannata kaikkea maistaa. Mottasin omantunnon äänen kanveesiin alta aikayksikön ja aloitin mussuttelun.
Nami nami. Aamupalaksi pullaa. Välipalaksi kakkua. Iltapalaksi piirakkaa. Ja sitten ihan vain pikkuisen suklaanameja. Että sellainen meininki!
Mietinpä vain, että olen kuin alkoholisti viinan kanssa. Laitappa alkoholistille pullo viinaa pöydälle, käännä vielä korkkiakin hieman löysälle (jotta aromit oikein tulvahtavat nenuun) ja sitten topakasti sano että et sitten juo tuosta. Mikähän mahtaa olla lopputulos?
Aivan.
Myönnetään reippaasti ja rehellisesti tilanne omalta kohdalta: ”Olen sokerihiiri.” Jep. Tosiasioiden tunnustaminen on merkittävää, jotta niihin voitaisiin puuttua.
Ja nyt sitten: Kuka voisi perustaa Anonyymit Sokeriihet –ryhmän??? Tällä hetkellä tunnen erityisesti tarvetta ko. ryhmälle. Mikäli sellainen löytyy, osallistun heti !!!
Tosin ryhmän nimeksi sopisi jopa paremmin se roisempi versio – ”sokeriperse” – koska juuri niillä seutuvillahan ylenmääräinen sokerin käyttö tapaa esiintyä. Noin niin kuin lopputuotteena.
En ehkä kuitenkaan suosittelisi ko. ryhmälle nimeä Anonyymit SokeriperSeet, ASS. Lyhenne on jotenkin niin leimaava. Poliittinen korrektius kunniaan, ennen kaikkea! (Okei okei, vitsi oli hieman väkisin väännetty, myönnetään!)
Takamus,beba,peffa,peräpeili,pylly
Tässä taannoin katsoin tv-ohjelman, joka kertoi takamuksista. Olin yllättynyt. Itse asiassa olin aivan älläkällä lyöty. En tiennyt, että ihmiset ajattelevat niin suuressa määrin miltä heidän takamuksensa näyttävät. Ihan oikeesti!! Tunsin olevani tyhmä. En ole todellakaan koskaan ajatellut niin syvällisesti omasta takaliskostani yhtään mitään.
Olen kyllä toki kuullut näitä peppujuttuja, esimerkiksi että Jennifer Lopezin peppu on jotenkin erityisen ihana. Mutta en ole osannut ajatella, että minunkin pitäisi saada sellainen! Enhän ole Jennifer, tanssija ja Hollywood-tähti. Mutta nyt näin ohjelman, jossa monet ihan tavisnaiset ovat valmiita tekemään lähes mitä vain, jotta heidän perseensä olisi sellainen kuin kyseisellä tähdellä.
Alan ajatella, että pitäisiköhän minunkin pyrkiä samaan? Olisiko silloin itseään helpompaa motivoida voimaharjoituksiin, joista en ole kuitenkaan oikein oppinut vielä pitämään?
Tavoite selkeä: persikkapeppu! Äääh, miksi en oikein jaksa uskoa tässä asiassa itseeni?? En oikein usko että asialla olisi minulle niin suurta henkilökohtaista merkitystä. Olisi (kai???) kiva että ajatusmaailmani täyttäisi mietteet vain omasta takalistosta, mutta niin ei nyt taida olla.
Jätemylly vai ei?
Jotta joulukuun alku olisi ruokapuolen kohdalta vieläkin haastavampi, vietimme lapsemme kotisynttäreitä kahtena eri iltana. Koska osaan leipoa, niin meiltähän löytyi kotoa kolmena päivänä kakkua ja muffineja sekä lisäksi keksejä, sipsejä ja karkkia.
Lapset eivät jaksaneet syödä ihan kaikkea, joten täytyihän minun hieman auttaa heitä. Totesin sitten itselleni, että jos muksuille ei maistunut aivan kaikki, niin miksiköhän minun pitäisi syödä nämä pois?
Olenko jokin sokeriherkkujen jätelaitos? Loppusijoituspaikka? Topakasti totean itselleni etten ole, eikä minun tarvitse olla! Otan siis asian hallinnan haltuun ja nakkaan kipollisen keksejä suoraan bioastiaan. Heippa. Ettepähän ole siinä minua kiusaamassa!
Rippi
Ripittäydyn treenarilleni kuntopyörällä huhkiessani. Niin niin. Ei nyt oikein mennyt tuo syömäpuoli ihan nappiin. Tunnen syyllisyyttä ja harmia. Ja sitten tunnen harmia vielä siitäkin, etten edes kiukustu itselleni.
Näppärämpi ajattelisi, että aggressio puskisi eteen päin ja motivoisi upeisiin suorituksiin, soimaan itseäni. Polkisin kuin hullu. Kuin syyllinen. Kuin joku joka ihan oikeasti aikoo muuttaa omaa ulkomuotoaan. Kuin joku joka ihan oikeasti haluaa muutosta. Kuin joku joka ihan oikeasti haluaa mahtua pienempiin vaatteisiin. Ripitän itseäni.
Mutta sitten armahdan. Uusi päivä se on huomennakin. Jätetään menneet. Päätän aloittaa jälleen alusta.
Onko tässä järkee vai ei?
Olen pikku hiljaa alkanut oivaltaa kuinka paljon oman kehon muokkaus vaatii työtä. On oltava oikea ruokavalio ja oikeanlainen harjoitteluohjelma. Ja ennen kaikkea: oikeanlainen asenne ja tahtotila (vitsit että inhoan koko sanaa).
Arvostan ihan oikeasti sellaisia ihmisiä, jotka pitävät itsestään hyvää huolta. Mutta toisaalta mietin miksi vain oma ulkonäkö tai hyvinvointi pitäisi olla merkitsevää. Elämässä on niin paljon muutakin. Ja koska resurssit ovat kaikilla rajalliset, jokin elämänalue jää aina vähemmälle.
MISSÄ KULKEVAT RAJAT? MIHIN ASTI ON VIISASTA AJATELLA ITSEÄÄN JA MILLOIN SE KÄÄNTYY ITSEKKYYDEKSI? TOISAALTA: MILLOIN TERVEYSTIETOISUUS KÄÄNTYY ITSEÄÄN VASTAAN JA ALKAAKIN OLLA SAIRAALLOISTA?
Pistän tonttulakin päähäni ja avaan suklaarasian ja päätän miettiä näitä kysymyksiä pitkään ja syvällisesti. Tai ainakin niin kauan aikaa kunnes rasian sisältö hupenee…
Kehuja
Seuraavalla treenikerralla ohjaajani kehuu minua. Sanoo, että eipä uskoisi että se olin minä joka tuli hänen luokseen pari kuukautta aikaisemmin ja valitti ettei vatsalihaksia ole olemassakaan.
Treenari haluaa valaa lisää uskoa minuun ja sanoo, että joudun ostamaan etelän talvilomalleni uudet bikinit. Puhisen vastaukseksi vatsarutistusten lomasta, että niin olisi tarkoitus. Pelkkä ajatuskin saa minut loppupäiväksi hyvälle tuulelle.
Jään hyvillä mielin joululomalle. Lupaan itselleni, että saan lomailla vapain ottein, mutta en kokonaan unohda jumppaamistakaan.
Jouluna jumpaan
Joulunpyhien jälkeen joudun nappaamaan omasta lupauksestani. Se lähti siitä, että tunsin omantunnonpiston. Tai mahdollisesti se oli masuni, joka parkui armoa kaikilta jouluherkuilta.
Lopputulos oli se, että raahasin itseni ja jälkikasvuni liikuntakeskukseen: lapset lapsiparkkiin, minä huhkimaan.
Ei muuten ollut mikään aivan helppo homma! Sain paarustaa mukeloiden kanssa läpi tuulen ja tuiskun. Olin valmiiksi hikinen ennen ensimmäistäkään kuntopyöräpolkaisua! Mutta voi veljet mikä voittajaolo! Mitäpä sitä ihminen ei tekisi, jotta pääsee jumppaan!
Katselen ympärilleni tietäväinen hymy huulillani. Mitäs me aktiiviliikkujat. Tännehän minä tulen, vaikka vaihtoehtona olisi kotosalla löhöilemistä ja kuusen ympärillä leikkimistä.
Toisaalta – tarkemmin ajatellen – kuusen ympärillä hyppiminen vaikuttaa hölmön hommalta, joten unohdetaan se, mutta anyway. Ja kas kummaa, saan aikaiseksi varsin tehokkaan treenikerran. Ilahdun itseeni ja taputtelen itseäni (kuvaannollisesti) päälaelle. Hyvä minä!
Uskon että tällainen itselle osoitettu positiivinen palaute kannustaa. Tai ainakin muistaakseni luin siitä jostakin. Taputan itseäni varmuuden vuoksi vielä uudestaan päälaelle – ja tällä kertaa ihan oikeasti – ja saan samalla lapasestani lunta niskaan. Lumi sulaa nopeaan ja muuttuu vedeksi. Niin. Se taisi olla sitä kuuluisaa kylmää vettä niskaan.
Todellisuus puraisee. Ja kylmä karaisee. Niinpä.
Nykäisen lumeen juuttuneet rattaat uudestaan liikkeelle. Kyydissä oleva lapsi kiljaisee. Hups. Äiti taisi olla liian kovakourainen.
Onneksi ollaan kohta kotona.