Työt painavat päälle. Joudun pohtimaan kuinka saan kaiken haluamani tehtyä. Olisi paljon kotihommiakin rästissä. Kunpa elämä ei olisi tällainen kaaos! Yritän ehtiä, mutta liian pian kello on jo niin paljon, että täytyy lähteä hakemaan muksut hoidosta.
Välillä ihmettelen kuinka kaikki tarpeelliseksi ajateltu on mahdollista mahduttaa kalenteriin??? Kuinka mahduttaa kalenteriin hyvään elämään kuuluvat osat: perhe, työ, koti ja kotityöt, ystävät, omasta itsestä huolehtiminen? Kuinka arjen saa toimimaan??? Siinäpä se Suuri Kysymys. Me äidit lillumme joskus melkoisessa sopassa!
Vapaa-aika puuttui yo. luettelostani. Tarkoituksella. Nimittäin kuntoprojektini myötä vapaa-aika tarkoittaa minulle omaa aikaa ja treeniaikaa. Eli treeni on minun ihan ikiomaa aikaani, jossa huollan ja ylläpidän omaa hyvinvointiani. Kun voin paremmin, jaksan huolehtia paremmin muun arjen pyörityksestä.
Elämäntavat uusiksi – from here to forever
Ei tämä elämäntaparemontti helppoa ole. Eipä kai kenellekään. Katsoin tv-ohjelmaa, jossa asiantuntija muistuttaa, että onnistuneen painonpudotuksen jälkeen suurin sudenkuoppa on se, että paino lähtee taas nousuun. Tämä taas johtuu siitä että suurin osa painonpudottajista ajattelee painotavoitteensa saavutettuaan, että nyt voi antaa itselle löysiä ja palata takaisin aiempiin ruokailu- ja liikkumattomuustapoihin. Et voi enää koskaan palata entisiin elämäntapoihin, vaan uudet tavat täytyvät jäädä pysyviksi, muistutti asiantuntija.
Tuntuu hurjalta ajatella itseä ripustautumassa näihin melko tiukkoihin ruokailutapoihin – ruokaa kolmen tunnin välein, pois höttöhiilarit ja turhat rasvat, herkkuja korkeintaan kerran viikossa – aivan koko loppuelämäkseni. Eikö todellakaan ole olemassa armoa tämän asia suhteen?
Ilmeisesti on vahdittava jos ei ihan jokaista suupalaa, niin ainakin melkein. Easy days are over, honey! Kun saavuttaa yli 35-vuoden iän, alkaa aineenvaihdunta hidastua meillä jokaisella. Jos ei katso aiempaa tarkemmin mitä syö, lihoo. Fakta, faktum.
Toisessa ohjelmassa – näitä painonpudotukseen liittyviä ohjelmia töllöhän tuntuu olevaan aivan täynnä! – ihastuttavat velikullat ”Fab5” tuunaa perushepuista uljaita uroksia. Eräässä jaksossa muutoskohteena oli yli satakiloinen nuori kundi.
Tunsin suurta myötätuntoa muuttujaa kohtaan. Hän näytti aivan masentuneelta sen vuoksi, kun hänelle tehtiin selväksi se, ettei kyseessä ole mikään vähäisempi asia kuin elämänmuutos: muutos tavoissa olla ja toteuttaa arkeaan. Käytännössä se tarkoittaa vanhoista tavoista ja tottumuksista poisoppimista ja uusien opettelusta niiden tilalle.
Myönnän muutosvastarinnan iskeneen minuunkin. Tunnen suurta haikeutta siitä, etten enää voi mässyttää kaikkea namia mitään eteen työnnetään. Hillittömyys on niin kivaa. Toisaalta, jos aina antaa itselleen luvan olla hillitön, niin nauttiiko siitä todella?
Ehkäpä sellainen hallittu hilittömyys on parempi. Kun toisinaan antaa itselleen luvan herkutella, niin ehkä kaikki maistuukin paremmalta? Aivan superhyvältä. En tiedä. Toivon niin.
Kiristys
Satuin lipsauttamaan treenarilleni, että kuukauden kuluttua on tiedossa juhlat, jonne olin ajatellut laittaa puvun, jossa on lyhyet hihat. Siitäkös treenarini innostui ja niin aloimme kiinnittää entistä enemmän huomiota käsivarsiini. Hauiskääntöä, ojentajatreeniä ja olanlihaksia. Kääk! Olisinpa ollut hiljaa, ajattelin, mutta sitten funtsasin tilannetta uudestaan.
Huomio yksi: viime vuosina en olisi edes ajatellut, että minun pitäisi jotenkin erityisesti tsempata ennen juhlia. Minulle olisi riittänyt se, etten näyttäisi joltain metsänpeikolta.
Huomio kaksi: tulevasta juhlasta alkoikin mielessäni kasvaa jotain erityistä, jotain jonka vuoksi näen vaivaa ja jota odotan. Juhlat saivat mielessäni erityisen säväyksen ja se tuntui mukavalta.
Elämä ei todellakaan ole vain arkea, vaan siihen saa ja täytyy kuulua myös juhlahumua! Ymmärsin, että olin dissannut koko tapahtuman mielessäni jo etukäteen.
Niin kuin muka elämässäni olisi jotenkin liikaa juhlia!!! No ei todellakaan. Tätä perusarkea kyllä riittää. Miksi ihmeessä asennoituisin tulevaan juhlaan samoin kuin perusmaanantaiaamuun??? Hölmöhän minä olisin.
Yhtäkkiä koin olevani hyvinkin motivoitunut. Ymmärsin, että voin käyttää oman elämäni tapahtumia myös kuntoiluun motivoinnissa!
Huomio kolme: oli hämmästyttävää huomata kuinka olin puhkunut liikuntakeskuksessa ikään kuin omassa pikku maailmassa, enkä oikeastaan ollut ajatellut sen liittyvän mitenkään omaan ”normaalielämääni”. Siis siihen mikä tapahtuu keskuksen ulkopuolella. En ollut sisäistänyt vieläkään, että tämähän oli nyt minun normaalielämääni !
Paljonko on paljon?
Pakkanen paukkuu nurkissa, mutta samalla kaunis auringonvalo valtaa huoneen. Satun vilkaisemaan itseäni peilistä. Omasta yleishyvästä fiiliksestä ja toisaalta tuollaisesta kaikkia imartelevasta valosta johtuen ajattelen – hetken ajan – näyttäväni ihan kivalta.
Tuntuikin kivalta! Kuntokuuristani on ollut hyötyä, myhäilen. Mutta sitten alan (jälleen!) kyseenalaistaa omat ajatukseni. Alan epäillä koko kuntokuurin jatkon järkevyyttä. Jos kerta alan näyttää omissa silmissäni ihan ok:lta, miksi ihmeessä jatkaisin tätä hommaa?
Päädyn miettimään sitä, KUINKA PALJON OMA PAINO ON TUNNETTA. Tunnenko itseni lihavaksi vai tunnenko itseni sopivan painoiseksi? Miltä minusta tuntuu tänään? Millainen tilanne oli eilen?
Onko oma sisäinen tuntemus kaikista tärkeintä, jonka myötä syntyy halu muuttaa omaa ulkonäköään? Kuinka paljon tähän tunteeseen voidaan vaikuttaa? Kuinka ihmiset saadaan tyytymättömiksi omaan painoonsa? Sittenhän heille voi myydä vaikka mitä ihmepillereitä? Tai treenaripalveluita.
Kaikkihan toki tietävät, että tunteisiin voidaan vaikuttaa. Tyyppiesimerkki lienee mainostaminen. Meihin kaikkiin pyritään vaikuttamaan mainoksilla ja luomaan meille tarpeita. Tarpeidentyydytys mahdollistuu – mainoksien mukaan – ostamalla.
Laihdutuspillerien ja -litkujen valmistajatkin haluavat tulla toimeen. Mainoksillaan he haluavat saada meidät ihmiset uskomaan tuotteeseensa ja sen tehoon. He saavat meidät HALUAMAAN.
Kukapa ei haluaisi pudottaa painoaan? Sehän on järkevääkin. Niinpä menen ja ostan tuotteen. Ja kolikko kilahtaa pilleritehtailijan taskuun. Ostan, vaikka tietyllä tasolla saatan kyseenalaistaa koko pillerin. Haluan nopeita tuloksia, ilman suurta vaivaa. Onko sellainen painonpudotus edes mahdollista?
Mistä sitten saa tunteen siitä, että on sopivan painoinen? Mistä oikeastaan saa sellaista viestiä?
Juu, toki voi tarkastaa oman painoindeksinsä, mutta olen taipuvainen uskomaan ettei asia ole niin simppeli. Onhan meidän joukossamme ihmisiä, jotka painavat lähes ei-mitään ja silti kokevat itsensä lihaviksi (vrt. anorektikot)!
Viestiä siitä, että on sopivan painoinen, ei saa ainakaan kaikkea ympäröivästä mainonnasta ja muotikuvista. Ajatellaanpa vaikka mainoskuvia, joissa 16-vuotiaat mallit esittelevät vaatteita, jotka on mitoitettu mahtumaan teini-ikäisille kirahveille. Tällainen esillepano lujittaa yleistä käsitystä siitä, mitä pidetään kauniina, seksikkäänä ja tavoittelunarvoisena.
Jos olet toisennäköinen ja keski-ikää lähestyvä, voitko kokea olevasi arvokas? On aika hurjaa ajatella, että jonkinasteinen arvottomuuden tunne voi kummuta siitä, ettei ole ”sopivan” painoinen!
Nyt tarkkana, tytöt! Ettei vain ole kysymys näkymättömästä, mutta silti todellisesta tavasta huonontaa naisten uskoa itseensä ja omaan olemiseensa? Eräänlaisesta naisten alistamisesta? Se mikä meille esitetään ”sopivana painona”, on jotain sellaista mitä meistä useimman on vaikeaa, ellei lähes mahdotonta, saavuttaa.
Tänä päivänä täytyy olla melkoisen rohkea epeli, joka uskaltaa edes ajatella ja tuntevansa olevansa sopivan kokoinen juuri siinä painossaan jossa on. KUKA NAINEN USKALTAA JULISTAA OLEVANSA SOPIVAN KOKOINEN OMASSA PAINOSSAAN? EI KUKAAN. SEHÄN OLISI SOSIAALINEN ITSEMURHA. Painostaan ja läskeistähän kuuluu jurputtaa.
Oman lisänsä päänsekoittavaan soppaan antavat erilaiset extreme makeover –tyyliset jutut painonpudotuksesta: joku on tyytymätön painoonsa, alkaa laihduttaa ja paino putoaa 40 kiloa kolmessa kuukaudessa. Mitä suuremmat luvut mitä lyhyemmässä ajassa, sitä huimempi hehkutus. Tässäkään ei ole kohtuudella mitään sijaa.
En usko että voisin liikaa muistuttaa itseäni siitä, että elämäntaparemontti jota olen tekemässä, täytyy lähteä omista päämääristäni ja tarpeestani tehdä itselleni hyvää. Ei yrityksestä mahtua ja sopia tiettyihin, muualta annettuihin, raameihin. Tämä voi olla vaikeaa, mutta jos asian pitää mielessä, siihen voi ainakin jollakin tavalla reagoida.
Mittaus
Minulla on treeneissä mittauspäivä. Painoni on pudonnut viime mittauksesta reilun kilon verran. Rasvaprosentti ei valitettavasti lainkaan. Ruokavaliooni on ilmeisesti livahtanut liikaa hiilareita hyvän ja laadukkaan proteiinin sijaan.
Olen väsynyt. Muksu on ollut korvatulehduksessa ja yöt sitä mukaa levottomia. Tiedän, tiedän. En jaksanut panostaa ruoan tarkkailuun niin kuin pitäisi. Saan ohjeeksi pitää jälleen ruokapäiväkirjaa ja tiiviisti tarkkailla hiilihydraatin määrää päivittäisessä käytössä.
Kuukautiset ovat alkamassa, masuni tapansa mukaan pullistelee ja mielikin on vähän maassa. Ajattelen että miksi enää jatkaisin? Olenhan nyt siinä painossa kuin olin kahden ensimmäisen lapsen jälkeen. Eikö tämä voisi riittää? Voisiko tämä olla minulle sopiva paino?
Alavireisyyden yllättämänä yritän muistella alkuaikojen motiivejani. Hyvän tekeminen itselle ja itsestään huolenpitäminen. Kehon toiminnallisuuden lisääminen. Lisää jaksamista, energiaa ja voimia jokapäiväiseen elämään. Tiivistettynä: hyvää oloa ja kohentunutta olemusta.
On niin tärkeää voida hyvin! Jos on voinut todella huonosti, niin tietää kuinka tärkeää ja ihanaa on voida hyvin.