Olisiko aika tehdä jotain, kysyin, kun kuuden vuoden jälkeen kurkkasin peiliin oikein kunnolla, ajan kanssa.
– Kerro, kerro kuvastin!
Ja kuvastin rääkäisi, että ”Joo, SIIS TODELLA, I mean”.
Todellisuus paiskautui silmille, raakana ja kylmänä. Ei mitään armoa! Aarrghh.
Johtopäätös: Jotain olisi tapahduttava. Täsmennys: Vaakalukemien täytyisi vähetä ja kokovartalopeilikuvani muuttua. Oikaisu: siis merkittävästi.
Ja kuinka minulle sitten kävikään… Tule Sinäkin mukaan seuraamaan erään äityliinin kilokamppailua ja kuntokuuria! Millainen projektista muodostuu ja mitä ajatuksia se herättää? Innostu itsekin kuntokuurista!
Seitsemän vuotta, kolme lasta, tolkuton kasa vaihdettuja vaippoja, unettomia öitä ja hiekkalaatikkoleikkejä. Takanani eivät todellakaan olleet mitkään itsensä hellimisvuodet! Kun nyt nuorimmainenkin alkaa lähestyä leikki-ikää, koin, että (vihdoin!) itselleni tulee tilaa tehdä asioita. MINULLE. ITSEÄNI VARTEN.
syksy 2009
Koin jonkinasteisen herätyksen kun eräs ystäväni kysyi minulta, että teenkö hyvää itselleni. Katsoin häntä aivan suu auki loksahtaneena. Anteeksi, en ymmärtänyt kysymystä??!!!
Vuodet pienten lasten äitinä voivat etäännyttää ihmisen aikalailla omista haluistaan ja tarpeistaan. Siitä huolimatta, että tuntee kauniin – ja niin toden! – ajatuksen siitä, että kun äiti voi hyvin, voivat lapsetkin hyvin.
Ongelmana tuon ajatuksen toteenpanoon voi kenties pitää arjen jatkuvaa hulinaa, rajoittunutta organisointikykyä ja jonkinasteista älykkyysosamäärän laskua liittyen tämän elämänvaiheen pyörteisiin… tiedä häntä.
Jälkikäteen ymmärsin, että kohdallani oli tapahtunut herätys, kuin hotellissa ikään. Puhelimen ärhäkkää pirinää ja pirtsakka ääni: Good morning! This is your wake-up call !!! Ja minähän vastasin! Tartuin luuriin ja vastasin tervehdykseen innokkaana.
Tosin näillä pikkulasten äitiyden sumentamilla hattara-aivoilla, joissa oli nyt kuitenkin havaittavissa pienen pientä liikettä… (Tarkoitan aivoilla sitä epämääräistä harmaata mössöä, joka on allekirjoittaneella kutistunut menneinä vuosina valtavasti. Toinen vaihtoehto – ehkä mahdollinen – on se, että merkittävä osa aivoistani on valunut ulos synnytyksissä. Ehkäpä istukan mukana?)
Olin toki pohtinut kuinka kivaa olisikaan mahtua vanhoihin lempparihousuihin, mutta ei siitä toiveesta ollut minua motivoimaan kovin kummoisiin ponnisteluihin. Turhien kilojen lisäksi tunsin kuinka vanha polvivaivani ja astma hankaloittivat elämääni. Tiesin etten ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota omaan hyvinvointiini.
Ystäväni puolihuolimattomasti heittämä kysymys jäi kaihertamaan mieltäni joksikin aikaa. Lopulta tajuntani räjähti. Heureka! Kuinka voisin tehdä itselleni hyvää ??? KYSYMYS OLI SUPERHYVÄ. Olinko miettinyt sellaisia ajatuksia viime aikoina ollenkaan? No en. Enkö jollakin tapaa ole ansainnut itselleni hyvää? Kyllä toki, mutta toisaalta, jo sellaisen ajatteleminenkin vaikuttaa äärimmäisen itsekeskeiseltä, jotenkin rumalta. Todella epäsopivalta äidille.
Totuus on, etten ollut ajatellut omaa hyvinvointiani paljoakaan viime vuosina. En ollut kai jaksanut. Tai muistanut. Ehkä molempia? Olin ilmeisesti vähitellen vain ajautunut tilanteeseen, jossa liikunta oli kadonnut elämästäni ja raskauskilot näyttivät ikuisilta.
Kuulostaako tutulta? Ensin perheen muut jäsenet ja sitten lopuksi itse…. Voi ei!!! Tajusin vain toistavani ikiaikaisia marttyyriperheenäiti tapoja toimia ja ajatella. Kuinka se voi olla edes mahdollista??? Tyrmäävää, että korkeastikoulutettu ja itseään fiksuna pitävä moderni ihminen toimii näin!!! Ajatus oli todella hätkähdyttävä.
Jokin pisti sisälläni vastaan. Olihan minun jotenkin täytynyt tehdä itselleni hyvää! Pohdin asiaa ja totesin viime aikoina itselleni hyvän tekemisen merkinneen liian usein makeiden herkkujen syömistä. Karkkipussi kaupanhyllyltä mukaan ja kotona – huiskis vaan – omaan suuhun. Olin siis nauttinut asioista oraalisesti.
Hups! Yhtäkkiä en voinut olla ajattelematta pikkuvauvoja, joiden ensimmäinen nautinto on saada suuhunsa maitoa. Maito toki pitää lapsen hengissä, auttaa kasvamaan ja samalla antaa voimia. Olinko tiedostamattomasti tehnyt samoin? Yrittänyt suuni kautta tunkea itseeni voimia, jaksamista? Karu totuus iski: Olin syönyt jaksamista.
Kahlattuani alkuasetelman karuuden läpi, ymmärsin, että haluan tehdä itselleni hyvää. Haluan voida paremmin. Haluan jaksaa enemmän. Haluan tuntea itseni kauniimmaksi. Haluan olla iloinen itsestäni. Haluan kokea onnistuvani. Ikään kuin Obamaa sivutakseni: YES, I WANT! Kyllä, haluan, haluan, haluan, haluan, haluaaaaaan!!!!!!!!!!