Keventynyt versio

Yhtäkkiä ihana kesä onkin täällä. Lämpöaalto hellii ja niinpä kaivan esille bikinit, joita käytin viimeksi talvisella etelänreissullamme.

Bikinit olivat superlöytöni. En ole ikinä löytänyt niin kivoja kaksiosaisia! Kaikkihan me tiedämme kuinka hankalaa ja vaivalloista on löytää juuri ne oikeat. Ja kuulkaa: biksut ovat minulle nyt aivan liian suuret!

Riekun ristiriitaisissa tunteissa. Voi vitsit mikä ristiaallokko! Olen ymmyrkäisenä onnesta ja samalla harmittelen (ihan tosi!) että mistä hitosta nyt löydän uudet ja yhtä kivat uikkarit. Mutta tässä on minulle se todiste jota olen kaivannut: minä olen kutistunut.

Tai voihan se olla, että olen vahingossa pyykännyt bikkarit valkopyykin mukana ja ne ovat pienentyneet. Haluan kuitenkin pysyä vahvana uskossani. Kyllä, minua tapaa tätä nykyä kahta kokoa vähemmän! Osa fyysistä minääni on kadonnut – toivottavasti iäksi – mutta siitä huolimatta tunnen olevani enemmän minä itse kuin pitkään, pitkään aikaan.

Koko kuntokuurin ajan minulle on ollut hieman hankaluuksia omin silmin kyetä tavoittamaan ero aiemman ja nykyisen peilikuvani välillä. Se johtuu varmaankin siitä, että oman itsensä näkee joka päivä ja omaan kuvaan tottuu ja toisaalta siitä, että muutos on ollut hidas.

Niin hidas, että välillä olen ollut todella epäuskoinen koko projektin suhteen. Pitkäjänteisyyttä on tarvittu. Unohtakaa silti pikadieetit! Kärsivällisyyttä tarvitaan jotta saavutetaan pysyviä tuloksia. Parempi kiiruhtaa hitaasti on muutoinkin oikein mojova motto elämässä. Onneen ei ole oikotietä.

Garderobi uusiksi! 

Motoista viis, tuhahtelen, kun iloisena kiiruhdan kohti ostosparatiisia. Pohdiskelin, että nyt on tullut se hetki, kun tämän mamman garderobi vaihtuu. Oikeastaan se oli jo pieni pakko, kun vaatteet alkoivat tippua päältä (enkä harjoita mitään strip aerobikiä).

Koska en jaksa / kykene samalla kertaa vaihtamaan koko vaatevarastoa, olen rajannut ostettavien listalle tietyt vaateparret, joita tarvitsen ehdottomasti. Tosin annan luvan itselleni kahmia kaikkia ihania kamoja sovitukseen. Aivan mieletön fiilis: voin todellakin kokeilla aiempaa pienempiä kokoja!

Aluksi en oikein kykene edes uskomaan asiaa, mutta lopulta ymmärrän, että minähän se tässä todellakin ja mahdun näihin toppeihin. Olen hilpeä kuin hauki kesähelteellä! Tai enhän minä tunne kalojen sielunelämää, en ainakaan kovin likeisesti, mutta olettaisin että kaikista on kivaa kun on kesä. Kaloistakin.

Voin toki olla väärässä, mutta enpä taida jaksaa surra sellaisia mörököllejä.

Superfoodia metsästä, ihmiset! 

Meille tuli postissa esite luontaistuotteista. Oli tarjolla kaikennäköistä pilleriä ja jauhetta erilaisiin vaivoihin. Voi olla niinkin, että joku saa apua omaan jaksamiseensa erilaisista goji- ja inkamarjoista tai muista superfoodina mainostetuista ja superhintavista tuotteista.

Kannattaa muistaa, että Suomen metsät ovat pian pullollaan vastaavia superfoodeja. Kesällä onkin mainio hetki yhdistää huvi ja hyöty: kumpparit jalkaan ja marjametsään, hopi hopi!

Samalla kertaa saa kosketuksen jännittävään lähiluontoon (jänkä, suo, hyttyset, mäkärät) ja pakastimeen täytettä Pirkka-sarjan he-ma-pe -pussien ja jostain vinkuintiasta tuotettujen katkarapupakasteiden joukkoon.

Kesän ehdoton kestohitti, aina yhtä viehkeän Tomas Ledinin Sommaren är kort –biisin lisäksi, laa-la-la-lah, on tietysti omatekoinen mustikkapiirakka, johon on käytetty itsepoimittuja mustikoita. Takuulla maailman parasta. Itsetyytyväisyys ja Offi huokuu metsäretkeilijästä niin voimakkaasti, että ne peittää ainoastaan kuumaan piirakan sulotuoksut.

Vinkkinä teille joita moinen metsikössä kuhkiminen ei voisi vähempää kiinnostaa: yhteen mustikkapiirakkaan ei tarvita marjaa ämpärikaupalla. Ja jotta omaatuntoanne edes vähän kolkuttaisi, kerrottakoon tässä, että maassamme jossa ei paljon muuta olekaan kuin metsää ja niin ollen metsämarjoja, ainoastaan vain yksi kymmenestä marjasta tulee poimittua. Hyi mitä tuhlausta!

Viimeinen taisto… tai sitten ei 

Nyt minua uhkaa Viimeinen Taisto. En aio tehdä punaista vallankumousta, vaan yritän saada nipistettyä itsestäni vielä pari senttiä ja kilon verran pois ennen loman alkua. Vaikka ei minua voi parhaalla tahdollakaan kuvailla kilpaurheilijaksi, tunnen kuitenkin tavallaan kilpailevani itseäni vastaan. Ehkä se oma itse on joskus se kaikkein vaikein kilpakumppani…

Taidan olla melkoisen epätoivoinen, koska olen treenarilleni luvannut viikonloppuaamuisin mennä lenkille ennen aamupalaa. Väsyttää pelkkä lupauksen ajatteleminenkin. Oh my, kaikkea sitä lupailee tekevänsäkin!

Toisaalta, onhan tässä viimeisen kahdeksan kuukauden ajan tullut tehtyä monta muutakin asiaa, joita en olisi ikinä uskonut tekeväni. Niin kuin vaikkapa maastavetoja suorin jaloin, jalkaprässiä ja kaikenmaailman punnerruksia. Niinpä taidan vääntyä lähilenkkipolulle aamulla. Tiedän kyllä, että aamulenkki polttaa hyvin rasvaa ja se ajatus tsemppaa minua.

Treeneihini tulee 10 päivän tauko juhannuksesta lähtien. Aion silloin totaalilomailla, enkä harrasta liikuntaa paria pientä lenkkiä lukuun ottamatta. Treenarini sanoo ettei se haittaa. Kyseisen pituisen paussin kroppani kestää ilman että lihaskunto siitä olennaisesti heikkenee. Pari ylimääräistä herkkupäivääkin kroppa kuulemma kestää. Paino voi nousta, mutta se on lähinnä nestettä. Jos palaa takaisin normaaliin loman / tauon jälkeen, ei kunnonlasku eikä painonnousu uhkaa.

Tiedän myös sen, että painonpudotuksessa kilot eivät – yllätys yllätys – olekaan se merkittävin seikka, vaan ne sentit. Eli lahjomaton mittanauha käteen; se kertoo totuuden onko rasvaa lähtenyt ja onko lähtenyt oikeista paikoista. Käsivarsi, reisi, vyötärö, lantio.

Koska myös treenarini kesälomailee, olen oman itseni varassa koko heinäkuun. Kääk! Elokuussa katsotaan kuinka minun on käynyt.

Olenko kyennyt pysymään nykyisissä mitoissani vai olenko repsahtanut pahan kerran? Palaanko takaisin vanhoihin syömistapoihin? Jaksako enää punnertaa? Olenko saanut myös mieheni innostumaan kuntokuurista?

Ihanaa lomaa kaikille!